Elämä jättää aina arpia ihmiseen.

Leikkaukset, pienet ja isommat vammat, vaurioittavat
ihon syvempiä kerroksia ja jättävät parantuessaan
pysyvän jäljen.

Jokaisella arvella on tarinansa.

Isällä oli arpi oikean käden peukalon ja etusormen
välissä. Pojat olivat
veistelleet puukolla ja Isällä puukko oli livennyt
vuoltavasta puusta käteen. Kummallisesti tämä arpi
ja tarina ovat jääneet mieleeni. Voin nähdä sen arven
muodon silmissäni, ei sellainen suora viiva, vaan hieman
kaareva ja haaroittuva. Hyvin persoonallinen.
Tuotakaan arpea en enää näe.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Isää ei enää ole.
Emme tule näkemään Isää. Isä ei istu tuvan keinussa ja juo kahvia,
ei lue päivän lehtiä kirjoituspöydän äärellä, ei katsele kammarissa
televisiosta Avaraa luontoa. Ei lämmitä saunaa, eikä ajele
traktoreillaan.

Nyt meillä surevilla on iso näkymätön arpi sisimmässämme.
Tai ehkä se on vielä haava joka vuotaa ja joka ajan myötä
arpeutuu. Tästä arvesta riittää tarinoita, joita tulevaisuudessa kerromme toisillemme.

Ne kerrotut tarinat lohduttavat meitä surussamme.

Kun muistelen Isää, tulee päällimmäiseksi mieleen
luonnossa liikkuminen. Isä ja äiti hiihtivät kanssamme paljon.
Minä en kuulema ollut hirmuisen innokas hiihtämään, mutta
näin muistoissa ne olivat mukavia retkiä. Kävimme Isän
kanssa kaatamassa jäniksille haapoja ja viemässä hirville nuolukiviä.

Isä kuljetti myös meitä tyttöjä mukanaan hirviseuran jutuissa.
Monet lihanjaot on nähty ja ampumaradalla vietetty aikaa.
Kumpikaan meistä ei tosin koskaan sitten innostunut
metsästäjiksi asti. Ehkä se aika on vielä edessä päin...

Kesäkuun lopulla tulin poikien kanssa pohjanmaalta etelä-karjalaan.
Mies jäi kalareissulle Mikkeliin ja minä ajoin
poikien kanssa mummolaan. Lauantaina oli metsäiltamat paikallisella tanssilavalla.
Lähdimme Äidin ja Isän kanssa käymään iltamissa.
Uusia kokemuksia kaupunkilaispojille.

Iltamista sai jokainen osallistuja kuusentaimen.
Isä piti hyvin tärkeäinä näitä taimia . Ne käytiinkin
sunnuntai-aamuna porukalla istuttamassa läheiselle pellolle menevän
tien varteen. Ensin istutettiin Kuopuksen kuusi, sitten Isoveljen,
minun, äidin ja viimeiseksi Isän kuusi. Riviin talolta pellolle päin.

Tulevaisuudessa voimme käydä katsomassa, miten taimet
voivat ja kasvavat. Ja muistella poikien kanssa sitä,
mistä taimet tulivat ja kenen kanssa ne on istutettu sinne.

Paranemisprosessissa toiset arvet kalpenevat ja muuttuvat
parhaimmillaan huomaamattomiksi, kun taas toiset pysyvät
vuosikymmenestä toiseen näkyvinä todisteina vauriosta.

Tätä näkymätöntä arpea emme halua unohtaa, emmekä
muuttaa huomaamattomaksi. Onneksi ovat ne muistot ja
valokuvat- ne kerrotut tarinat lohduttaa surussamme.
Äiti on tehnyt tänne muistotilaisuuteen Isästä kaksi
valokuvakansiota. Kansioon on yritetty etsiä kattavasti Isä elämänkaareen liittyviä
kuvia.

Haluan päättää tämän 'puheen' Martti Lindqvistin ajatuksiin:

Me lähdemme elämästä
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisee toisten teitä.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
(Martti Lindqvist)

***********

Tämän 'puheen' pidin Isän muistotilaisuudessa lauantaina.