Suru ei ole hävinnyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Uutisia kuullessaan miettii, että jäi Isältä tämäkin asia kuulematta ja mielipiteet sanomatta. Nytkin viikolla olen lukenut lapsuudenmaisemien uutisia ja miettinyt, mitä Isä (sekä Mummo) olisivat asiasta olleet mieltä.
Välillä vihan tunne nousee pintaa. Miksi minulla ei enää ole Isää jolta voisi kysellä asioita ja kuulla mielipiteitä. Miksi minun lapsillani ei ole Pappaa jonka kainaloon voisi mennä köllöttämään, jonka kanssa voisivat tarkkailla luonnon ihmeitä ja seurata mm. istuttamiemme puiden kasvua.
Päivittäin Esikoinen lukee iltarukouksensa ja lopussa liittää terveisensä Taivaaseen Mummulle, Papalle ja Mummolle sekä samana syksynä kuollelle Nalle-koiralle. Itsekin hiljaisesti liittää omat terveisensä. Mihin sitten menevätkään. Toisinaan tuo paljon ajatteleva viisivuotiaamme toteaa, ettei usko taivaaseen. Mitäpä siihen kommentoisi. Enhän minä tiedä.
Pyhäinpäivänä kävimme oman seurakunnan uurnalehdossa sytyttämässä kynttilän muualle haudattujen kivelle, muistellen menettämiämme rakkaitamme. Isänpäivänä olin rakkaan ystävän kanssa reissussa. Totesin aamulla, että pitää soittaa isänpäiväpuhelu. Taivaaseen. Ja nauroimme. Onneksi sille pystyy jo nauramaankin.
Soitin sitten oikeasti kotiin rakkaalle miehelle ja appiukolle. Ilman heitä ei olisi Meitä.
