Olen yrittänyt tässä miettiä, mitä ajatuksia viime keväänä pyöri päässä.

Vuosi sitten kävimme tutkimusjaksolla perheneuvolassa esikoisen kanssa. Tutkimuksen tuloksena oli se, että meillä asuu lahjakas lapsi jolla on auktoriteettiongelma sekä ongelmia tunteiden käsittelyssä. Hänelle suositeltiin yksilöterapiaa ja oli päädytty musiikkiterapiaan. Odottelujen jälkeen esikoinen pääsi tutustumisjaksolle erään terapeutin luo.

Samoihin aikoihin ongelmat kärjistyivät esikoulussa. Lapsesta tehtiin lastensuojeluilmoitus -toisaalta  toiveena kai terapian aloittamisen nopeutuminen.  Lapsen käyttäytymisen vuoksi Sujuvasti kouluun-työryhmä päätyi ehdottamaan, että lapsemme menisi erityisluokalle. Meitä vanhempia kuultiin ja erityisopetuspäätös on tehty toisen luokan kevääseen. Tosin, jos näyttää siltä, niin lapsi siirretään mahdollisimman nopeasti normaaliin luokkaan....

Mutta ne tunteet keväällä?! Erityisluokkaan? Vaikka itsekin työskentelen erityislasten kanssa ja tiedän, millaista nykyään opetus ja ryhmät näillä luokilla on. Ensimmäisenä pintaan tulivat muiston omalta yläaste-ajalta ja sen ajan 'erityisluokkalaisista'. Että sellaiseenko meidän lapsi... Syksyllä koulun alettua olivat ajatukset hyvin pinnassa ja lapsen ensimmäisten päivien kokemus toi olon, että valitsimme väärin.. Vaikka todellisuudessa tiesin jo etukäteen, että jos koulu alkaa normaaliluokalla ja siellä tulee ongelmia, niin kouluun meneminen tulee olemaan todella vaikeaa. 

Nyt syksyn lähentyessä loppuaan olen todella tyytyväinen päätökseemme. Koulu sujuu hyvin ja lapsi lähtee kouluun mieluusti. Ja opettaja pystyy huomioimaan pojan yksilönä ja saa haastellisia tehtäviä, ettei kyllästymistä kouluun ole tullut. 

Musiikkiterapiakin osoittautui hyväksi valinnaksi. Lapsi sai HUS:ilta rahoituspäätöksen terapialleen ja näillä näkymin lapsi käy siellä ainakin ensi vuoden elokuuhun saakka. Toivottavasti pidempäänkin. :)